tiistai 4. joulukuuta 2012

Yksinäisyys


Yksinäisyys on ihmisten suurimpia pelkoja. Varsinkin nuoret menevät paniikkiin, jos ei ole kaveria seurana koulun jälkeen. Miksi oman itsen seura on niin pelottavaa?
Avainkaulalapsena olin mielelläni yksin kotona jo kansakoulun ekaluokalta. Työssä olevat vanhempani hankkivat minulle iltapäiviksi hoitajan pitämään minua silmällä, mutta en tykännyt siitä, vaan mieluummin olin sitten pihalla. Lopulta he antoivat periksi, kun kerran pärjäsin itsekseni. Olin vähän outo, hiljainen, omassa satumaailmassaan haaveksiva tyttönen. En ikinä viurannut nenä räässä, niin kuin jotkut pihan tenavista jouduttuaan puolikin tuntia odottelemaan äitiään kaupasta. 
Olen myöhemminkin ollut yksinäinen ja ulkopuolinen. Minua ei ole kiusattu, mutta jätetty usein kutsumatta juhliin, häihin, synttäreille ja muihin rientoihin. En ole sen suuremmin tuosta loukkaantunut, koska minulle yksinäisyys on suureksi osaksi oma valinta. Kerran eräs ystävä sanoi, että minun ympärilläni leijuu yksinäisyyden ilmapiiri. Ehkä neuroottisuuteen asti varjelen itsenäisyyttäni ja vapauttani.
Vaikka kyllähän minullakin on kaipuun tunteita, ja rakastunutkin olen ollut muutaman kerran. Vaakakupissa painaa sittenkin enemmän oma vapaus ja päätäntävalta tulla ja mennä. Tämmöisiäkin kuin minä on olemassa, meitä on moneen junaan.
Suvussamme on paljon yksinäisyyttä. Elkka tunsi elämässään usein suurta yksinäisyyttä, vaikka ei käpertynytkään erakkouteen. Miten suurta voikaan olla yksinäisyys, kun saattaa hautaan viisi perheensä jäsentä? Lisäksi hän ajoittain työrauhansa takia joutui hautautumaan kammioonsa päiväkausiksi. Ida sanoikin, että ei näe "ukkoa" kuin kaksi kertaa päivässä hänen kömmittyään sammaliltaan ruokapöytään. 
Samoin Idan itsensä runot kertovat yksinäisyydestä kysymyksineen ja rukouksineen:

“En tiedä, miksi johtosi
niin tuntuu salatulta,
on yksinäinen polkuni,
ja kasvot peität multa;
mut tiedän:olen omasi.
Ah, kaikin vaihein tahdothan
mun olla turvanani!
Kun sammuu valot maailman,
oi Jeesus, ainoani,
sa ota sielu vastahan!”
Ida Lönnrot

Runo oli profeetallinen, Ida sokeutui myöhemmin Italiassa ennen kuolemaansa. Hänen ainoa ihmiskontaktinsa silloin oli Sienan luterilaisen seurakunnan pastori Giovanni Petrai, joka luki hänelle kirjeet ja sanomalehdet. Toivottavasti enkelit välittävät sinulle kultaiset kiitoksemme palvelutyöstäsi, Giovanni.

3 kommenttia:

Marja-Leena kirjoitti...

Kyllähän yksinäisyys on monen osa tai valinta juuri täällä Pohjan perillä...

Unknown kirjoitti...

Jep, kyllä ihmisen rakastettu ja kauhea yksinäisyys korostuu täällä kylmässä kelirikkomaassa, ja ollaanhan me luonteeltammekin mörrimöykkyjä, meidänkään suku ei ole pitänyt yhteyttä keskenään. Katsotaan, jos joku jälkeläinen ärähtää, jos lukee täältä edellispolvista. Periaatteessa heistä ei saisi kirjoitella, mutta en paljasta kenestäkään mitään ikävää.
SKS:n tekstejä ja kuvia saan luvan perästä käyttää.

Anonyymi kirjoitti...

LllKk